Allah-Las vei Tavastian kädestä pitäen vuoteen 1965

Jaa Facebookissa

“Karismattomat valkoiset miehet bändipaidoissaan soittivat soundillisesti viimeisteltyä musiikkia, joka sattuu kuulostamaan enemmän tekijöidensä levyhyllyiltä kuin originaalilta”, kirjoitti Oskari Onninen Helsingin Sanomissa.

Heinäkuinen kritiikki ei koskenut eilistä Allah-Lasin keikkaa Helsingin Tavastialla, vaan Kuudes Aisti -festivaalilla Onnisen kokemaa kitararockin inflaatiota. Urho Kekkosen kadun rock-klubilla kuultiin kuitenkin soundillisesti viimeisteltyä musiikkia, joka kuulosti lavalla olleiden miesten levyhyllyiltä.

Maineikkaan Amoeba Music -levykaupan takahuoneessa perustettu Allah-Las ei kaihtele vaikutteiltaan kuulostamista. Musiikkinörttien bändin kompastuskivenä voisi olla nokkeluus, joka saa tavan kuuntelijan kohauttamaan olkiaan, tai kliininen suorittaminen, joka saa coverbändinkin kuulostamaan särmikkäältä. Nämä allikot kalifornialaiskvartetti onnistuu väistämään.

ILMOITUS (SISÄLTÖ JATKUU ALLA)

Allah-Lasin soinnissa Yhdysvaltojen garage rockin historian siivet havisevat Nuggets-kokoelmaa syvemmälle. Helpoimpia vertailukohtia on The Byrdsin tai jonkun muun The-alkuisen aikalaisen mainitseminen, mutta aistittavissa on myös tunnelmia Lee Hazlewoodin laulujen utuisista haavekuvista. Ja listaa voisi jatkaa kellastuneiden paperien sisältä löytyneiden pölyisten singlejen etiketeissä lukevia tuntemattomia suuruuksia luettelemalla.

Huolellisesti tehdyt kotiläksyt eivät vielä riitä. Tarvitaan myös biisejä.

Viimevuotisen debyyttialbumin singlebiisit Catamaran ja Tell Me (What’s On You Mind) eivät kuulosta pisarankaan vertaa tämän vuosituhannen tekeleiltä. Hartaasti tehdyn levyn kappaleet ovat viimeistä yksityiskohtaa mukaan lukien ajankuvia 1960-luvun puolivälistä. Instrumentaaliraita Sacred Sands hengittää suolaista ja lämmintä Tyynenmeren ilmaa. Kappaleet soivat kuitenkin luonnollisesti ja pastissin heittämän varjon takana on hienosti kirjoitettu kolmeminuuttinen.

Se musiikista. Levyä voi kuunnella kotona. Tavastialla tarkistetaan myös ulkomusiikilliset seikat. Saapuuko takahuoneesta karismaton ja kengänkärkiään tuijotteleva nelikko?

Lavalle nousee 50 prosenttia dandyä, 50 prosenttia musiikkinörttiä. Bändipaitoja nähdään vain yksi, basisti Spencer Dunhamin Neil Young. Maailman karismaattisimmaksi ei Allah-Lasin kolmekymppisiä voi tituleerata. Yleisöä ei keikan aikana juuri huomioida, mutta ei siitä katsetta poispäinkään käännetä.

Tärkeää on kuitenkin, että tyylikkäältä näyttävä orkesteri myös soittaa tyylikkäästi. Jokainen kantaa kortensa kekoon köörilauluissa itsevarmasti. Kitarasoundi surisee niin samettisesti, että sen etsimiseen on kulutettu tupakka jos toinenkin. Pörröpäinen laulaja-komppikitaristi Miles Michaud siirtyy rumpalinpallille ja alkukeikan penkkiä kuluttanut Matthew Correia ottaa keskimmäisen mikrofonin haltuun päätösbiisi Long Journeyta varten.

Elävänä nautittuna elinvoimainen pastissi päihittää rollaattoreilla roudatut kehäraakit. Ja mitä rockin taantumaan tai turvallisuuteen tulee, aina ei tarvitse mennä eteenpäin. Kolme sointua oikeassa järjestyksessä peräkkäin tuottavat edelleen mielihyvää.

Alussa mainittu kitararockin inflaatio oli läsnä myös Tavastialla, muttei Onnisen tarkoittamassa muodossa. Jokaviikkoiset, nosteessa olevat ulkomaanelävät alkavat syödä toistensa kuormasta. Sellaiseen johtopäätökseen väljä klubi valitettavasti ajoi.

Teksti: Jukka Hätinen, kuva: Mia Peltola